olen liikaa koukussa omenamehuun

en voi elää onnellisesti ilman omenamehua. sunnuntaina koin ikäviä hetkiä kun join viimeiset tipat omenamehua jo päivällä ja täällä korvessa on vain r-kioski auki sunnuntaisin. olin koko sunnuntai-illan ilman omenamehua ja vesi maistui niin pahalta. jekovitin (D-vitamiinitippoja) takia omenamehu on myös tärkeä osa jääkaappini sisältöä.
siskoni oli ostanut valion luomu omenamehua ja se oli niin hyvää! nyt kun päätin jättää sen karkinkin pois, luulen että alan vain juomaan mehua enemmän ja enemmän.

kävin viime viikolla lääkärissä uusimassa rasvareseptejäni. viimeksi kun täällä kävin lääkärissä (keväällä 2008, kun ihottumani oli alkanut tosissaan levitä käsissä) sain ikävän vanhan miehen lääkäriksi, jonka puheesta juuri ja juuri sai jotain selvää. Silloin kädestäni otettiin myös koepala, joka kai sitten loppujen lopuksi oli turha.. tai no kaikille muille paitsi minulle. Kai se jopa sille mumisevalle lääkärille oli aivan selvää että psoriasishan minulla oli. Silloin kuitenkin vasta päätin ymmärtää, että ihottumani on psoria.
Silloin kysyin tältä mieslääkäriltä mitä mieltä hän ruoan vaikutuksesta psoriin. Vastaus: ei sen ole todettu kyllä kovin paljoa vaikuttavan. Muistaakseni hän vielä lisäsi että suklaa, alkoholi ja tupakka kyllä vaikuttavat.
En silloin vielä tiennyt oikeastaan mitään valohoidoista. Jotain kokemuksia ja tietoa valohoidin eri muodoista olin lukenut netistä, mutta ajattelin että lääkäri varmaankin osaa valottaa tilannetta enemmän. Kysyin siis myös miten tämä mieslääkäri näkee valohoitojen vaikuttavan psoriin. Tyly vastaus oli että eipä se paljon ole ketään tuntunut auttavan.

hmmm.. kovin innostava se lääkärissä käynti ei ollut!!

Tällä kertaa lääkärini oli nainen, enkä tosin olisi enää edes suostunut menemään sille mieslääkärille. Kysyin miten hän näkee ruoan vaikuttavan psoriin. Vastaus oli täysin päinvastainen. Hän kertoi että tutkimuksia on tehty paljon ja asiasta ollaan puhuttukin paljon. Täysin suoraan hänkään ei tainnut sanoa että ruoka vaikuttaa, mutta se jutteluhetki tuki omaa näkemystäni siitä että ruoka todellakin vaikuttaa psoriin. Hän sanoi että eri ihmisille eri ruoka-aineet saattavat vaikuttaa aina eri tavalla ja kaikki on hyvin yksilöllistä.
D-vitamiinia ja kalaa kannattaisi myös syödä.
Koska jo tiesin, että valohoito todellakin auttaa minua, kysyin onko täällä mahdollisuutta valohoitoon. Ja vastaus kertoi niin paljon tästä paikasta: täällä kuulemma on joskus hoidettukin valohoidolla, mutta laite on ollut rikki jo muutaman vuoden, korjaaminen on kallista eikä osaavaa korjaakaan ole löytynyt. Niinpä tietenkin!!
En ymmärrä miten ihmiset pystyvät elämään maalla. en ymmärrä en ymmärrä en en en.
Ehkä se että olen asunut kaupungissa kaikki muut vuodet, paitsi neljä viimeistä vuotta, on jättänyt minulle sellaisen kuvan, että elämää voi helpottaa sillä, että asuu siellä kaupungissa!!
Jo ruokakaupassa huomaa miten täällä hitaus on valttia ja kalankaan ei tarvitse olla milläänlailla sen hintaista että sitä olisi opiskelijan varaa ostaa, kun muuta paikkaa kalan ostamiseen ei ole niin muut ihmiset joka tapauksessa ostavat sen kalliin kalan, jos kalaa haluavat syödä.

Eilen innostuin ajatuksesta, että pääsen täältä muutaman kuukauden kuluttua lopullisesti pois ja lähetin muutamalle kaverilleni ja myös äidilleni viestin: pääsen täältä pois! mä pääsen täältä pois! PÄÄSEN TÄÄLTÄ POIS! pääsen täältä pois!!
Olen tainnut miettiä sitä jo muutaman viikon joka päivä!!
Laskiaspullat tänään oli hyviä!!

all is well.. i think.

eilen elämääni miettiessäni tajusin ainakin yhden asian, mikä tässä kaikessa on niin hankalaa. usein talvisin olen ihan suosiolla elänyt synkemmin, hitaammin. olen pitänyt synkistelystäni (lukuunottamatta sitä liian synkkää masennuskautta noin puoli vuotta ennen ihokatastrofia) ja kun kevät on näyttäytynyt ensimmäisiä kertoja, olen alkanut hyvin nopeasti piristyä ja alkukesään mennessä olen jo ollut lähes ekstaasissa.

syksyllä taas olen vähitellen muuttunut kesän iloisesta ihmisestä synkistelijäksi ja näin elämäni kulki suunnilleen siihen asti kun viimeksi aloin seurustella. silloinen poikaystäväni tuntui vaativan jatkuvaa iloisuutta vuoden jokaisena päivänä eikä ymmärtänyt, että joskus minun vain täytyy lojua sängynpohjalla ja välillä saatan jopa itkeä.

eilen nyt sitten tajusin, että tämän tärkeän synkistelyn olen yrittänyt siirtää syrjään, etten vain millään tavalla aiheuttaisi itselleni stressiä ja antaisi sen sitten vaikuttaa ihooni.
ja tajusin, että kaipaan sitä aikaa jolloin annoin itseni olla juuri niin kielteinen ja synkkä kuin halusin. kai olen myös aikuistunut enkä tarvitse niin pitkiä aikoja synkkyyteen ja omien asioiden pohtimiseen, mutta jonkinlaisen systeemin tarvitsen omien ajatusteni järjestämiseen.

Olen myös usein talvella hieman lihonut ja aina keväisin painoni on pudonnut aivan huomaamatta, (melkein kuin talviunta nukkuvilla karhuilla, hih). Mutta nyt kärsin housujen kiristelystä ja pahasta olosta, kun olen vain psorin takia miettinyt koko ajan mitä voin syödä. Ja sen miettimisen takia olen jotenkin päätynyt syömään karkkia ja suklaata kai kapinoidakseni itseäni ja sääntöjäni vastaan.

Kirjoitin muutama päivä sitten kirjoituksen miten se yksi liian synkkä masennuskauteni aiheutti sen, että menetin silloin ruokahaluni. Laihduin silloin noin 8 kiloa yhden kevään aikana, vain koska aamuisin unohdin usein syödä, koulussa vain siirtelin ruokaa lautasellani ja iltaisin vain pelkkä ruoan miettiminen aiheutti pahan olon. Tämän blogin aloitin, jotta voisin miettiä mitä syön ja tehdä jonkinlaista dokumentaatiota siitä, miten ruoat vaikuttavat ihooni. Ajatukseni ruoasta eivät kuitenkaan enää vähään aikaan ole olleet kovin terveitä. Ruoasta on tullut pakollinen paha, jota ajattelen aivan liikaa. Kielteisestä ajattelusta pahoja ruokia kohtaan on syntynyt varjo kaikelle syömiselleni.

Kirjoitus oli pitkä ja blogissani se oli ehkä viisi minuuttia näkyvillä. Päätin kuitenkin poistaa sen ja mietin seuraavana päivänä poistinko sen, koska ongelma ei ole enää niin suuri vai koska ongelma on suurempi kuin ajattelinkaan. En vieläkään tiedä kumpaan suuntaan kallistuisin.
Kirjoituksessani siis kerroin miten se ihokatastrofiani edeltänyt masennuskausi varmasti vaikutti ihooni. En tiedä mistä silloin sain energiaa tai vitamiineja tai muita tärkeitä aineita. Usein päätäni särki, olin kiukkuinen ja väsynyt.
Se asia, minkä takia poistin kirjoituksen liittyi jonkinlaiseen syömishäiriöön, omaani. Sen masennuskauden aikana ruoka ja syöminen alkoi tuntua ainoalta asialta, jota halusin hallita. Syömättömyydestä tuli niin helppoa, kaiken muun harmauden keskellä. Pidin siitä, että vaatteet eivät kiristäneet ja mahduin koko ajan pienempiin vaatteisiin.
Tiesin kuitenkin, että oloni vain paheni siitä, etten syönyt. Ainoa jolle suoraan puhuin asiasta oli tätini ja puhuminen auttoikin paljon. Muille olin vain sanonut, että olin ollut iltaisin niin pitkään koululla ilman eväitä, että olin vain laihtunut. Jonain päivänä sitten vain päätin, että alan syödä joka ikinen päivä kasvishernekeittoa, niin pitkään kun suhtaudun ruokaan jollain tavalla oudosti. Taisin syödä aika pitkään ja pidän kyllä vieläkin siitä.

Nyt kuitenkin kaikki tämä ruoan miettiminen psorin takia on aiheuttanut päässäni jonkinlaisen epäjärjestyksen ja muutamana aamuna viime viikolla mietin pitäisikö vain unohtaa taas syödä. Koulussa mietin pitäisi ottaa vain minimaalinen määrä ruokaa, ja olen kaivannut sitä oloa, että pelkkä ruoan ajatteleminen oksettaa.
En ollut ennen sitä masennuskautta tajunnut sitä ajattelumallia, että ruoka tuntuu asialta, joka antaa tunteen hallinnasta. Nyt ymmärrän sen liiankin hyvin.
Valmistun koulustani keväällä ja tuntuu, että elämässäni alkaa taas olla liikaa asioita, joita en voi hallita. Haluaisin hallita edes omaa kehoani ja ruoka+syöminen on alkanut tuntua vain välineeltä.

Ongelmaa mietittyäni päätin seuraavia asioita:

.lopetan karkin ostamisen. jos joku sitä minulle tarjoaa saan järkevissä määrissä sitä hieman syödä. eilen kun kaupassa en ostanutkaan mitään karkkia, hymyilin vain kassalla iloisena saavutuksestani.
.alan liikkua. Täällä minne muutin ei ole kovin monta eri vaihtoehtoa liikunnan harrastamiseen. Parhaimpana vaihtoehtona on muutaman kilometrin kävelylenkki kauppaan ja hieman eri mutkan kautta takaisin. Pidän todella paljon uimisesta, mutta lähin uimahalli on noin 25 kilometrin päässä. Tie, joka sinne vie, on hirveä pieni, pimeä tie, jonka varrella näin kolme hirveä viimeksi kun siitä ajoin. Joten lumessa, pimeässä ja hirviä peläten en jaksa lähteä usein uimaan. Klooriveden ihoa kuivattavaa vaikutusta en myöskään haluaisi kokea. Joten päätin innostaa itseäni edes joogaamaan kotona.
Tänään kun tulin koulusta (seitsemän aikaan) tein lämpimiä voileipiä valmiiksi ja joogasin 45 minuuttia!! Olen niin ylpeä itsestäni!!
Sen jälkeen päätin vielä pestä pyykkiä, pestä vessaa ja viettää tunnin suihkussa. Sitten vasta pääsin syömään niitä leipiä.
.alkaa taas juoda enemmän vettä
.syödä purkkaa. ehkä sillä pääsisin eroon tarpeesta syödä jotain makeaa koko ajan ja ilman makeita hetkiä, voisin pitää paremmin kiinni ruoka-ajoista.

Tänään söin 5 carneval keksiä, 2 laskiaispullaa, 4 turkinpippuria, kaurapuuroa ja soijamaitoa aamulla, hernekeittoa ja leipiä päivällä, vain yhden lämpimän voileivän ja tuoretta ananasta illalla.

täällä taas

hihii.. niin olenkin tainnut löytää jotain mielenkiintoista, kuten joku oli kommentoinutkin :)

mutta olen myös muuttanut takaisin metsän keskelle, jossa nettiyhteyteni on surkea. hyvin hyvin surkea. muutin lähemmäs kouluani tekemään viimeistä projektia, jotta valmistuisin ajallaan ja ilman suurempaa stressiä +jokapäiväistä edes-takaisin ajamista, joka alkoi syksyn aikana väsyttää hieman liikaa.

ja kävi niin kivasti, että täällä sen synttäribile-illan jälkeen tutustuin toiseenkin mielenkiintoiseen ihmiseen, ja nyt olen pussannut tätä toistakin. en tiedä missä vaiheessa toisen pussaaminen pitää lopettaa, tai täytyykö heille kertoa toisistaan jossain vaiheessa. jotenkin kai täytyisi ensin saada selville, mitä heistä edes ajattelen. toisen näen ystävänpäivänä treffeillä ja toista näen melkein joka päivä koulussa. molemmista pidän ja molempien kanssa oleminen on helppoa.

olen ollut hyvin erakko ennen ja juuri eilen mietin, miten kivalta (ja helpolta) elämä tuntuu, kun olen oppinut pitämään hyvin monista ihmisistä, joita kohtaan. ennen ärsyynnyin liian helposti muista ihmisistä ja siitä etten osannut olla oma itseni. käytin hirveästi energiaa siihen, että mietin miten missäkin tilanteessa kuuluisi toimia. nyt vain teen siten miltä tuntuu.

kerroinkin jo aikaisemmin miten avauduin ihottumastani sille, jonka tapasin kaverini synttäribileissä. tapasin tämän toisenkin oikeastaan siellä bileissä, mutta tutustuin häneen paremmin vasta viime viikolla. ja tälle toiselle päätin myös avautua ihottumastani, mutta tällä kertaa en pysynytkään niin rauhallisena vaan aloin itkemään, aika paljonkin.

miten muuten siihen kai voi suhtautua, jos toinen kertoo ihottumastaan ja itkeä tihruttaa, kuin sanomalla, että eihän sille voi mitään ja että ei se muuta hänen suhtautumistaan minuun. niin tämä toinen sanoi, kun näytin säälittävän pientä pistettä käsivarressani ja kyynärpäitäni ja itkin ja selitin jotain, miten paljon se vaikutti minuun.

olen siis näköjään päättänyt kertoa uusille tuttavuuksille heti alkuun tästä iho-ongelmastani. jotenkin se tuntuu olevan sellainen suuri muuri minulle, joka täytyy murtaa heti, etten jäisi miettimään ihottumiani ja voisin tutustua muihin ihmisiin paremmin.

ainiin ja tätä toista vannotin itkun keskellä, ettei psoriasis-sanaa saa ikinä sanoa minulle. heh. se oli niin koominen hetki, kun muistelin sitä jälkikäteen.

ihottumani voivat melko samalla tavalla, tänään tosin huomasin jaloissani muutamia ihan pieniä pisteitä ja kasvoissani ollutta pistettä olen rasvannut varmaankin aivan liian rajulla rasvalla, mutta haluan siitä eroon.

olen syönyt hirvittäviä määriä suklaata ja ketsuppia ja jossain vaiheessa sain päähäni, että mitä jos ruisleipä onkin minulle pahaksi ja olin syömättä ruisleipää muutaman viikon. mielestäni kyynärpäissäni olleet pisteet pienenivät melko nopeastikin, mutta toisaalta taas samaan aikaan lantion kohdalle ilmestyi muutamia hyvinkin ärhäköitä pisteitä, joten olen taas päätynyt kaupassa valitsemaan ruisleipää.

syön siis melko vapaasti mitä haluan, paitsi perunaa, valkoista viljaa ja maitotuotteita.

toisaalta unohdin noin kahdeksi viikoksi d-vitamiini-jekovitin, ja luulenkin, että tämä vaikutti myös niihin lantiolle ilmaantuviin pisteisiin. tai sitten se, että haluan huijata itseäni pitämällä kiristäviä housuja, jotta luulisin olevani kokoa 38. ei taida onnistua..